Hoitosuhdetyöskentely ja hoitotyön auttamismenetelmät

Mielenterveyshoitotyössä potilaan ja hoitajan välisen yhteistyösuhteen punaisena lankana on potilaslähtöisyys. Potilaslähtöisyys- käsitteellä tarkoitetaan sellaista hoitoa ja yhteistyötä, jossa potilas on itse mukana vaikuttamassa oman hoitonsa suunnittelussa, toteutuksessa sekä arvioinnissa. Potilaslähtöisyydessä korostuvat potilaan omat tarpeet, sekä hänen mielen-terveyden edistäminen ja hoitaminen. Hoitosuhteen luomisessa hoitajan rooli on keskeinen, sillä hänen omat asenteet, arvot ja hoitotyön periaatteet ohjaavat yhteistyösuhteen rakentumista. Myös potilaan omilla arvoilla, ihmiskäsityksellä ja asenteella voidaan vaikuttaa siihen, millainen yhteistyösuhde potilaan ja hoitajan välille syntyy. Hoidollisen yhteistyön syntyminen mahdollistaa potilaan voimaantumista edistävän lähestymistavan, jolloin käytettävissä olevien resurssien hyödyntäminen on mahdollisimman monipuolista. Tulevina ensihoitajina meillä on oltava valmiudet kohdata mielenterveyspotilas ensihoidollisessa tilanteesa, sekä aloittaa hänen kanssaan hoitosuhde, joka jatkuu myöhemmin jonkun muun terveydenhuollon tahon toimesta. Tämän vuoksi meitä erityisesti kiinnosti keskittyä hoitajan rooliin onnistuneen hoitosuhteen luomisessa, sillä ensihoitaja voi käyttää omaa persoonaan työvälineenä, sekä kiinnittää tiedostaen huomiota omaan käyttäytymiseen yhteistyössä potilaan kanssa.

Hoitaja voi käyttää omaa persoonaansa työvälineenä tietoisesti, jolloin hoitaja tulee auttajana tilanteeseen omana itsenään. Ammatillisesti taitava hoitaja herättää luottamusta ja pystyy edistämään hoidollisen yhteistyösuhteen muodostumista potilaan kanssa, sekä pystyy hyödyntämään omaa persoonaansa voimavarana. Hoitajan on kuitenkin tunnistettava omat rajansa käyttäessään omaa persoonaansa työvälineenä, sillä se voi olla myös hoitaja uuvuttavaa prosessi. Hoitajan ammatilliseen vuorovaikutukseen liittyy myös kyky analysoida potilaan mielenterveydenhäiriötä ja terveydentilaa sekä havaita niissä tapahtuvia muutoksia. Pääperiaatteena ei ole puuttua siihen, mitä on tapahtunut menneisyydessä, vaan tärkeämpää on keskittyä arkisiin asioihin ja ohjata niissä. Hoitajan tulee jatkuvasti arvioida potilaan toimintaa, ja antaa hänelle mahdollisuuksien mukaan vastuuta omasta toiminnastaan. Hoitajan tulee huomioida kokonaisvaltaisesti potilaan psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Hoitajan rooliin kuuluu myös potilaan ja itsensä suojaaminen vuorovaikutussuhteessa, eli hän rajaa mistä puhutaan. Tärkeintä on ammatillisesti perusteltu aiherajaus sekä huolehtia omasta yksityisyydestä. Potilas voi vuorovaikutustilanteissa johdatella keskustelua rajojen ulkopuolisiin aiheisiin, mutta hoitajan tehtävänä on pitää keskustelu oikeiden aihekehyksien sisällä. 

Onnistuneen yhteistyön elementit koostuvat hoitajan ja potilaan välisistä hoidollisista ja tavoitteellisista keskusteluista, potilaan kokonaisvaltaisesta huomioimisesta, voimavaralähtöisyydestä, empatiasta ja luottamuksellisuudesta. Potilaan ja hoitajan välisessä dialogisuudessa korostuvat vastavuoroisuus ja tasa-arvoisuus. Lähtökohtana on jaetun asiantuntijuuden muodostuminen heidän välilleen, jossa hoitajalla on kokemuksellista ja teoreettista asiantuntijuutta, ja potilaalla on mahdollisuus olla oman sairautensa asiantuntija. Hoitajan tehtävänä on tunnustella potilaan vointia vuorovaikutuksessa, ja tunnistaa potilaan mahdollinen uupumus omalla läsnäolollaan ja tilannetajullaan, ja välittää potilaalle tunnetta, että hän on arvokas, vaikka hänellä ei olisi voimia vuorovaikutussuhteelle. Potilaan tyhjyyden ja hiljaisuuden tunnetta on osattava siirtää tiedostaen, jotta vältetään potilaalle mahdollisen kiusallisuuden tai turhautumisen tunteen muodostuminen. Potilaalle annetaan mahdollisuus tuoda keskusteluun omaa sisältöään, joka voi olla puhetta tai hiljaisuutta, ja hoitajan tehtävänä on olla aktiivinen osapuoli ja luoda potilaalle turvallinen olo olla oma itsensä. 

Kokonaisvaltaisessa yhteistyösuhteessa potilas kokee tulevansa hyväksytyksi yksilönä sekä pystyy ymmärtämään itseään ja hyväksymään itsensä paremmin. Tämä edellyttääkin hoitajalta kykyä asettua potilaan asemaan, mutta olemalla samalla herkkänä omille työskentely tavoilleen. Ei ole itsestään selvyys, että kaikki hoitajat voivat hoitaa kaikkia potilaita, ja hoitajan tuleekin olla tietoinen omista reaktioiden lähtökodista, johon vaikuttavat omat asenteet, vastatunteet, oma henkilöhistoria sekä kumpuavat defenssit. Kokonaisvaltaisessa yhteistyösuhteessa on pidettävä mielessä koko ajan ammatillisuus, hoidon määräaikaisuus sekä rajat potilaan ja hoitajan välillä, sillä hoitosuhteet ovat vain ammatillisia vuorovaikutussuhteita, jotka eivät jatku ystävyyssuhteina hoitosuhteen päätyttyä. 

Potilaan voimavarat huomioidaan hoitosuhteen alkaessa, sillä niiden käyttämisen mahdollistaminen ovat edellytyksenä potilaan yksilölliselle selviytymiselle arkisissa asioissa. 
Potilaan omien voimavarojen tunnistaminen on nelivaiheinen prosessi, jonka katsotaan alkavan siitä, kun potilas tulee aktiiviseksi ja tasavertaiseksi osallistujaksi resurssejaan hyödyntäen, ja päättyvän siihen, kun potilas pystyy olemaan oma itsensä, mikä merkitsee omien voimavarojen ja rajoitusten realisoitumista. Mielenterveyshoitotyössä luottamuksellisuus on erityisen herkkää, koska monilla potilailla on elämässään ollut pettymyksiä ja kokemuksia epäluottamuksesta, jotka voivat heijastua nykyisen hoitosuhteen luomiseen. Luottamuksen rakentamiseksi onkin tärkeää, että potilaan aikaisemmat kokemukset otetaan huomioon, ja hoitaja voi edistää luottamuksen saavuttamista rehellisellä ja avoimella käytöksellään, empaattisuudellaan sekä aidolla läsnäololla. Hoitajan yksi tärkeimmistä työvälineistä on eläytyminen potilaan tunteisiin ja tilanteeseen, ja hoidon pohjana on oltava kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, ja keskeisintä inhimillinen vuorovaikutus hoitajan ja potilaan välillä. Kun hoitaja osaa hyödyntää empatiaa oikein työnsä välineenä, se edistää yhteistyötä ja antaa enemmän tietoa potilaan tilanteesta. 

Hoitaja voi hyödyntää vuorovaikutustilanteissa myös psykoterapeuttisen ymmärtämisen välineitä, joita ovat:

• Transferenssi
• Vastarinta
• Distanssi

Kun hoitaja pystyy omaksumaan nämä menetelmät, hän pystyy ymmärtämään paremmin vuorovaikutuksen tapahtumia ja pystyy hyödyntämään siitä saatua tietoa potilaan hoitopolulla. Transferenssilla tarkoitetaan vuorovaikutuksessa tapahtuvaa tunteensiirtoa, kun hoitaja herättää potilaassa transferenssin tunteet esimerkiksi pienellä ulkonäköön liittyvällä yhtäläisyydellä, äänensävyllä tai puhetavan vuoksi. Positiiviset ja negatiiviset transferenssitunteet kumpuavat potilaan henkilöhistoriasta ja saattavat heijastua siihen, miten potilas suhtautuu hoitajaansa. Tämä on potilaalle tiedostamatonta, ja potilaalla on hämärtynyt kyky tunnistaa todellisuutta transferenssista kokemuksista. Positiivinen transferenssi on edellytys onnistuneen hoitosuhteen luomiselle, ja sen esille saaminen on hoidon tavoite. Negatiivinen transferenssi tuo vuorovaikutussuhteeseen lapsuuden tiedostamattomat ristiriidat, ja tämä edellyttää hoitajalta välitöntä puuttumista, eikä hoitaja ei saa ottaa negatiivista transferenssiä liian henkilökohtaisesti.

Vastarintaa ilmenee hoitosuhteen kaikissa vaiheissa ja sen taustalla on potilaan elämänhistoria, joka saattaa herättää voimakkaita tunteita potilaan kohdatessa hoitajansa. Vastarinnan tavallinen ilmenemismuoto voi olla se, että potilas ei halua puhua ja on hiljaa. Tällaisessa tilanteessa korostuu hoitajan neutraaliin suhtautumien potilaaseen, ja omat tunteet ja henkilökohtaiset kokemukset eivät saa vaikuttaa potilaan yksilölliseen hoitopolkuun. Vastarintaa kohdatessa myös kokenut hoitaja saattaa altistua vastatransferenssiselle käytökselle, joka ilmenee esimerkiksi potilaaseen kyllästymisenä hoitajan joutuessa tehdä epämieluisia ratkaisuja tai sopimuksista on vaikea pitää kiinni.  Hoitajan täytyy olla aktiivinen tunnistamaan tällaiset piirteet omassa työskentelyssään ja hänen tehtävänään on tukea potilaan aikuismaista käytöstä, eikä esimerkiksi lapsenomaisia transferenssituntemuksia. Tärkeää on muistaa puhua potilaalle kuin aikuiselle, eikä samanlaisella äänellä kuin lapselle.

Distanssilla tarkoitetaan potilaan ja hoitajan välistä välimatkaa sekä psyykkisesti, fyysisesti että sosiaalisesti. Hoitajan neutraali ja tarvittavan etäinen käyttäytyminen mahdollistaa potilaan asianmukaisen kohtaamisen. Hoitajan tehtävänä on säädellä asianmukaista distanssia, kun potilaan kyky hahmottaa etäisyys on hämärtynyt. Distanssin säätelyllä korostuu hoitajan ammatillisuus, eli potilaalle rajojen asettaminen ilman että potilas kokee itsensä nolatuksi. Hoitajan on osattava arvioida mitä aiheita otetaan puheeksi, ja mitkä asiat jätetään keskustelun ulkopuolelle. Esimerkiksi potilaan traumojen käsittely keskusteluissa tulee olla hyvin suunniteltua.

Lähteet:

Kuhanen Carita, Oittinen Pirkko, Kanerva Anne, Seuri Tarja, Schubert Carla 2010. Mielenterveyshoitotyö. WSOYpro.

Tunnilla tehdyt muistiinpanot